Hannele viihtyy Telakkarannassa. Alueen rosoinen teollisuusfiilis ja joen läheisyys laivoineen vetoaa häneen. Erityisen rakas on Turku Energian vanha kaasupallo.
28.08.2017 | Teksti Pirkko Soininen | Kuvat Mikael Soininen

Rakkaus tuo valoa ihmiseen

Hannele Harjun elämään on kuulunut suuria iloja ja suruja. Missään vaiheessa hän ei ole menettänyt elämänhaluaan.

Äiti on kaikkien vaikeuksienkin jälkeen aina täynnä valoa ja elämää ja haluaa ilahduttaa muita.” Näin perusteli Silja Mcnamara, kun hän ehdotti äitiään valopilkuksi.

Enemmän oikeassa hän ei olisi voinut olla. Paljon suuria menetyksiä ja vaikeuksia kokenut Hannele sädehtii valoa ja energiaa. Kun tämän naisen kanssa juttelee parin tunnin verran, tuntee itsensä voimaantuneeksi ja elämäniloiseksi. Hannelen valoisuus tarttuu.

Rakkaus löytyi luokkakokouksesta

Hannele ja Esko olivat aikoinaan luokkatovereita Paimiossa.

– Muistan, että Esko oli erikoinen poika. Kun olimme 12-vuotiaita, hän antoi minulle koulun pihalla ruskeassa paperipussissa sormuksen. Minä olin kauhistunut, eikä siitä seurannut mitään.

Esko oli jo silloin ihastunut Hanneleen, mutta lempi ei roihahtanut, vaikka samalla luokalla oltiinkin aina ylioppilaaksi tuloon saakka. Sen jälkeen elämä vei erilleen.

Uusi kohtaaminen tapahtui kolmekymmentä vuotta myöhemmin ylioppilasluokan luokkakokouksessa.

– Ensimmäinen ajatukseni oli: hyvä tavaton mikä mies. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Meidän suhteemme eteni ensikohtaamisesta välittömästi vakavaksi, ja menimme hyvin pian naimisiin. Ennen Eskoa en ollut tiennyt, mitä on olla hullun lailla rakastunut.

Uusperhe muutti omakotitaloon ja Eskosta tuli myös Hannelen lapsille tavattoman tärkeä isähahmo. Hannele oli eronnut ensimmäisestä miehestään vuosia aikaisemmin ja oli ollut kahden lapsen yksinhuoltaja.

– Oikea rakkaus tekee ihmisen vapaaksi ja onnelliseksi. Rakkautemme toi valtavasti valoa minuun.

Yllättävä kuolema muutti elämän

Suuri onni ei kuitenkaan kestänyt kauan. Kahdeksan vuotta myöhemmin Esko kuoli yllättäen työmatkallaan Etelä-Ranskassa.

– Sain tiedon Eskon kuolemasta puhelimitse ja jouduin seuraamaan puhelimen kautta, miten häntä yritettiin elvyttää. Romahdin, mutta matkustin rauhoittavien turvin seuraavana päivänä tapahtumapaikalle, sillä halusin nähdä hänet vielä kerran. Sen matkan jälkeen olen ajatellut, että pystyn mihin vaan.

– Kun rakastettuni kuoli, menetin itsestäni valtavan suuren osan. Olin kuitenkin saanut meidän rakkaudestamme niin paljon vahvuutta ja voimaa, että se kantoi minua myös mieheni kuoleman jälkeen. Ja kantaa edelleen.

Muutama kuukausi Eskon kuoleman jälkeen Hannele itse sairastui syöpään. Se ei kuitenkaan siinä tilanteessa tuntunut maailmanlopulta.

– Se meni jotenkin siinä sivussa. Muistan kyllä ajatelleeni, että elämän on voitettava.

Kävelykyvyn menettäminen sattui

Neljä vuotta sitten Hannelea pitkään vaivannut selkä meni niin huonoon kuntoon, että hän menetti kykynsä kävellä. Hän sinnitteli pitkään selän kanssa ja lähti vielä vahvasti lääkittynä tyttärensä kanssa Englantiin, Cornwalliin, mutta tämän jälkeen oli pakko myöntyä leikattavaksi.

– Se oli minulle suurempi isku kuin syöpä. Olen kävelevä ihminen, kävelen kaikkialle, tutkin paikkoja sekä kotimaassa että ulkomailla kävellen. Kävely on mielenterveyteni peruspilareita.

Selkäleikkauksen jälkeen Hannelen oli opeteltava uudelleen kävelemään. Ensin hän tapaili askeleita kotonaan. Suuri saavutus oli, kun hän pystyi köpöttelemään lähikauppaan parin sadan metrin päähän.

– Kun jaksoin kävellä joelle asti, olin onnellinen. Joki on aina ollut suuri rakkauteni. Sain edelleen ihailla rakastamaani maisemaa.

Perhoset johdattivat

Hannele on vannoutunut Italia-fani. Hän matkustaa maahan joka vuosi ja yleensä yksin.

– Kun matkustaa yksin, tutustuu muihin yksinmatkaaviin ja niinpä muutama vuosi sitten ollessani Toscana-kierroksella ystävystyin espanjalaisen naisen kanssa.

Eräänä päivänä parivaljakko matkusti San Gimignanon kylään. Espanjalainen ystävä houkutteli Hannelen lounaan sijasta pieneen taidegalleriaan.

– Kun astuin galleriaan, tapahtui jotain ihmeellistä. Vastapäisellä seinällä oli valtava määrä lasista puhallettuja perhosia. Ne vangitsivat minut niille sijoilleni ja jotain sisälläni loksahti. Tajusin, että olin unohtanut vuosikausiksi itselleni tärkeän asian – taiteen tekemisen.

Hetki muutti jälleen kerran Hannelen elämän. Kun hän palasi kotiin, hän alkoi valmistaa koruja. Muistona tapaamisesta korusivusto sai nimekseen Mariposa, mikä tarkoittaa espanjaksi perhosta. 

– Minulle oli alusta asti selvää, mitä halusin tehdä: koruja, joihin liittyy tarina ja rakas maisema.

Hannele valokuvaa hänelle rakkaita sielunmaisemia ja maalaa ne sitten koruihin. Miniatyyrimaalaukset ovat herkkiä ja kauniita.

– Ihmettelin, kun moni sanoo, että syystalvinen, harmaa Ruissalo ei ole kaunis. Minusta graafinen maisema on erityisen sielukas ja tein siitäkin korusarjan.

Hannele tekee koruja myös tilauksesta. Kuka tahansa voi tuoda hänelle valokuvan omasta rakkaasta maisemastaan ja Hannele maalaa sen koruun. Hän on tehnyt paljon koruja saaristosta, kallioisilta luodoilta, merenalaisista maisemista ja kukista.

Telakkaranta on rakas koti

Työuransa Hannele teki Puropellon yläkoulun äidinkielen ja ilmaisutaidon opettajana.

– Olin samassa työpaikassa 37 vuotta ja se oli turvaverkkoni. Kun elämässä on ollut vaikeaa, työyhteisö on tukenut ja kannatellut minua.

Hannele on ollut useamman vuoden eläkkeellä, mutta tapaa edelleen säännöllisesti työkavereitaan.

– Meillä on ihana ladyporukka, joka kokoontuu toistensa luokse. Aiemmin juttelimme paljon työasioista, nyt juttelemme vanhoista vanhemmista, lapsista, lapsenlapsista. Jokaisella meillä on oma tarinamme.

Hannelella on tytär ja poika, jolla on 7-vuotiaat kaksoset. Perheyhteisö on tiivis ja kansainvälinen. Vävy on englantilainen ja miniä puoliksi kreikkalainen. Kaikki asuvat Telakkarannassa ja tapaavat toisiaan lähes päivittäin. Perheeseen kuuluu myös toisen miehen mukana tullut, Helsingissä asuva, bonustytär ja hänen perheensä.

– Minä muutin Telakkarantaan ensimmäisenä, lapset perheineen seurasivat perässä, Hannele nauraa.

Elän täydesti joka päivä

Mennyt vuosikin on ollut Hannelelle raskas: hän oli saattohoitamassa lastensa tukena ensimmäisen miehensä ja talvella kotona sattui laaja vesivahinko.

– Vaikka minulle on tapahtunut paljon, ajattelen, että oma tarinani on vain yksi tarina tarinoiden joukossa. Kaikilla on omat surunsa. Surusta ja vaikeuksista selviäminen on kuitenkin kiinni asenteesta. Minä halusin jatkaa elämää.

Hannelle rakas kirjailija Viivi Luik on kirjoittanut siitä, miten ihmisen elämäntehtävä on täyttyä, tulla täydeksi. Tämä ajatus on lohduttanut Hannelea, kun hän on tyhjiä mustia aukkoja jättäneiden menestysten jälkeen alkanut taas koota itseään ja täyttää itseään kaikella hyvällä.

– Elämällä täydesti voi tulla täydeksi. Minua pitävät elämässä kiinni perhe, ystävät, luonto, musiikki, Italia ja koruni. ●

Hannelen tärkeät vuodet:

1949 syntyy Kuhmossa
1972 solmii ensimmäisen avioliiton
1974 aloittaa opettajana Puropellon koulussa
1980 poika syntyy
1983 valmistuu filosofian maisteriksi
1985 tyttö syntyy
1998 kohtaa Eskon
2006 Esko kuolee Etelä-Ranskassa
2007 sairastuu syöpään
2008 äiti kuolee
2011 jää eläkkeelle
2013 selkäleikkaus
2014 aloittaa korujen tekemisen

Hannelesta sanottua: 

Siljga Mcnamara, tytär

Äiti on raskaista elämän vastoinkäymisistä huolimatta aina täynnä rakkautta, valoa, empatiaa ja intoa elämään. Hän on aina valmis kuuntelemaan ja auttamaan sekä ystäviään että perhettään. Hän kokoaa usein kaikki meidät läheiset keittiön pöydän ympärille maistelemaan italialaisia herkkuja ja viettämään aikaa yhdessä. Äiti ilahduttaa usein läheisiään tekemällä lahjaksi kauniita taidekoruja – olen oppinut häneltä, että luovuus on tärkeä voimavara. Eläkkeelle jäätyään äiti on aina meno päällä ja valtavan rohkea ja avarakatseinen matkustaessaan yksin Italian eri pikkukyliin. Olen valtavan kiitollinen niin valovoimaisesta ja lämminhenkisestä äidistä.

Kaisa Luoto, lapsuudenystävä

Hannele ei ole vain valopilkku, vaan valo – hän on ollut sitä yhtäjaksoisesti elämässäni jo yli 60 vuotta. Tavattiin ompelijatätini pihakeinussa vuonna 1956, ja syksyllä aloitettiin yhdessä kansakoulu. Kyllä kai sitä heti tajuttiin, että ollaan hengenheimolaisia, taiteellisia sieluja – vaikka persoonina kovin erilaisia. Meikäläinen kuumakalle on monesti saanut kiittää Hannelen diplomaattisuutta ja analyyttisyyttä elämän ylä- ja alamäistä selviämisessä. On tuettu toisiamme ilossa ja surussa, eikä ole asiaa, josta emme voisi keskenämme puhua.

Anitta Isomaa, ystävä

Siitä on nyt muutama vuosi, kun tapasimme Hannelen kanssa italiankielen kurssilla. Enpä olisi uskonut, että löydän todellisen ystävän vielä tällä iällä. Niin vain kävi. Monet kerrat olemme vierailleet toistemme luona tehden yhdessä ruokaa, syöden ja kertoen viime päivien tapahtumat. Tänä keväänä teimme yhteisen Rooman-matkan. Hannele on iloinen, auttavainen, ja mukaansatempaava ja luotettava ystävä. Samanlainen huumori yhdistää meitä. Hänen kanssaan on helppo olla oma itsensä, jakaa ilot ja surut.